Kommentti: Menin Leijonien MM-matsiin ja petyin: Nokia-areenalla vedettiin aivan vihkoon – mitä Amanda Harkimon päässä pyörii?
Mikä on jääkiekon MM-kisojen tarkoitus? Onko se järjestää tasapuolisesti kaikille mahdollisimman onnistuneet lätkän kevätkarnevaalit? Vai sittenkin kumarrella firmoille ja repiä maksimaaliset voitot aitojen lätkäfanien kustannuksella?
Leijonien Mikko Rantanen Seiskan erikoishaastattelussa Tampereella:
Tätä mietin viime viikolla, kun piipahdin katsastamassa MM-huumaa Tampereella. Olen työssäni saanut seurata lätkää satoja ja taas satoja matseja maksutta median piippuhyllyltä, mutta tällä kertaa ostin tavan kansalaisen lipun peliin.
Otteluksi valikoitui alkusarjan matsi Suomi–Ranska. Ei siksi, että kyseessä olisi suuri klassikko, vaan siksi, että lippu maksoi 70 euroa. Se oli selvästi halvin Leijonien otteluun irronnut piletti (Unkari-trilleriin olisi ilmeisesti päässyt samalla hinnalla).
NHL-vahvistuksia vilisevät USA ja Ruotsi olisivat kiinnostaneet vastustajina enemmän, mutta en ihan periaatteesta ala maksaa pitkälti toistasataa euroa yhdestä alkusarjan ottelusta. Sitä paitsi Nokia-areenan hinnat tiedetään muutenkin kalliiksi.
Vaan eihän se ole tyhmä joka pyytää. Jos mökki on täynnä harva se ilta ja olut virtaa, niin eikös kaiken pitäisi olla kunnossa? Näin on varmaankin lämpimissä kabineteissa ajateltu, mutta käytännössä asia ei ole ihan niin.
Se että liput ovat menneet kaupaksi, ei välttämättä tarkoita, että lippunsa ostanut saapuisi otteluun. Tämä nähtiin juurikin Leijonien viime viikon otteluissa Ranskaa ja Unkaria vastaan, kun firmoille myydyt alakatsomopaikat ammottivat paikoin tyhjyyttään.
Miettikää mikä tilanne: jotkut ovat jo vetäneet MM-kisoissa niin paljon katkarapu-cocktaileja, etteivät he enää jaksa eivätkä viitsi raahautua luksuspaikoille. Samaan aikaan monet tosifanit ovat jääneet tyystin ilman lippuja, koska firmat ehtivät ensin ja/tai ei ollut yksinkertaisesti varaa maksaa niistä.
Jossain on jotain pahasti vialla.
On toki niitäkin firmoja, joiden asiakkaat kantavat kunnialla kortensa kekoon. Heti Ranska-otteluun saavuttaessa Nokia-areenan ylätasanteella seisoi rouva, joka kantoi valtavaa kylttiä. Siinä luki Onninen.
Niin sanotun ”tikkarin” tarkoituksena oli osoittaa, mihin päin yritysväen pitäisi hallilla vaeltaa. Kun katsomopaikat oli kerran löydetty, muiden katsojien oli helppo bongata heidät. Sadat ”onniset” kököttivät kaarteessa tismalleen samanlaisissa paidoissa.
Näitä onnisia on ruoskittu koko kisojen ajan oikealta ja vasemmalta. Ottamatta itse sen enempää kantaa firman-veljien kannatuskulttuuriin todettakoon, että yritysvieraiden katsomokäyttäytyminen näyttää yleisesti noudattavan hienostuneen pidättyväistä linjaa.
No, ainakin onniset olivat saapuneet paikalle.
Parasta Suomen ja Ranskan kohtaamisessa oli itse ottelu. Gallien Alexandre Texier oli kentän paras pelaaja, ja fransmannit pelasivat muutenkin viihdyttävän suoraviivaista lätkää. Leijonilla taas oli oudosti käsijarru päällä.
Tuote kaukalossa oli joka tapauksessa pääosin kunnossa – lukuun ottamatta sitä, miten monet pelaajat ovat haukkuneet Nokia-areenan pehmeän jään jopa vaaralliseksi. Jäätä on kuulemma höylätty, jotta mainokset näkyisivät paremmin.
Tunnelma matsissa oli vaisu. Sitä ei edesauttanut dj Amanda Harkimon musiikkivalinnat, jotka olivat paikoin painajaismaista jumputusmössöä. Edelliskisojen Villieläin kuultiin vain kertaalleen, Cha Cha Cha sentään pari kertaa.
Nyt Amanda herätys! Jos kisajengin haluaa fiilikseen, läppäriltä kannattaa painaa muutakin kuin sitä kummitushumppaa, joka ei kelpaisi edes Tauskin taustanauhaksi.
Itse kaukalossa homma siis toimi, mutta muutoin Nokia-areenassa vedettiin vihkoon. Vaikka Tampereen hienoa monitoimiareenaa on tullut syystäkin kehuttua, sen ahtaat käytävät ruuhkautuvat pahasti, jos jengiä on vähänkin enemmän paikalla.
Kun tupa on täysi, hallissa on lähes mahdoton liikkua. Ero on valtava verrattuna väljiin NHL-areenoihin.
Erätauon aikana Nokia-areenalla on aikaa vain käytännössä käydä vessassa ja piipahtaa tiskillä. Tosin yläkatsomon tiskillä palvelu oli viime keskiviikkona niin tuskaisen hidasta, että koko erätauko upposi yhden kisaoluen jonottamiseen. Pieni Lapin Kulta (0,33 l) irtosi huokealla 9,20 eurolla.
Moni jonossa pyöritteli silmiään: koko erätauko aikaa ja vain yksi ostos kouraan. Miksi isolla tiskillä palveli vain kaksi myyjää? Miksi palvelu oli unista kuin Leijonien ylivoimaviisikon pakkopeli? Pikkujuttuja, joissa olisi helppo parantaa.
Ymmärrän ja tiedostan, että lätkän MM-kisoilla yritetään tehdä rahaa. Ei tässä sentään niin sinisilmäisiä olla. Mutta on jotenkin väärin, että lystistä pääsevät karrikoidusti nauttimaan vain firmaporukat tai huomattavan hyvätuloiset.
En halua edes tietää, paljonko allekirjoittaneen selkärangasta olisi höylätty, jos olisin vienyt koko nelihenkisen perheeni Leijonien matsiin. Puhumattakaan sellaisesta matsista, joka olisi aidosti kiinnostava. Mahtaisiko edes tonni riittää? Tuskin.
Tässä on ruotsalaisten tukikohta Tampereella – länsinaapurin lätkäfanien käytös pistää silmään
Vertailun vuoksi: Tapparan ja Pelicansin liigafinaaleissa Nokia-areenan alakatsomoon pääsi alle 28 eurolla. Toki virvokkeet olivat kalliita, mutta maltillisen lipun jälkeen niihinkin jäi enemmän pelimerkkejä.
Ehkä on hyvä, että MM-karavaani jatkuu ensi vuodeksi muualle. Menestyksestä kylläisten suomalaisten kotikisoissa on ollut pöhöttynyt ja väsähtänyt maku.
Eetu Ampuja, erikoistoimittaja