Laitapuolen hyökkääjän ohjannut Aleksi Mäkelä näki Marko Jantusen tarinassa kaikille tutun ihmistragedian: ”Tämä tarina ei kerro lätkän pelaamisesta”
Aleksi Mäkelä pitää pelkästään hyvänä, jos katsoja ei tiedä etukäteen mitään ex-jääkiekkoilija Marko Jantusesta.
– Pyrin aina itse katsomaan kaikki elokuvat niin sanotusti puhtaalta pöydältä ja etsin niistä tietoa netistä vasta jälkikäteen. Laitapuolen hyökkääjästä riittää tietää, että se kertoo suomalaisesta lätkänpelaajasta, joka sortui päihteisiin ja ryhtyi sekoilemaan, Mäkelä kiteyttää.
Suomen menestyneimpiin ohjaajiin kuuluva Mäkelä ei nähnyt Jantusen tarinassa alun perin elokuvan aineksia luettuaan kiekkoilijasta tehdyn kirjan Läpi helvetin.
– Olin varma, että joku tekee kirjasta leffan, mutta se en ole minä. Kirjassa keskitytään paljon päihdetyön kuvaamiseen, mikä on toki tärkeää, mutta ei puhutellut minua elokuvallisesti. Käsikirjoitus kuitenkin yllätti keskittymällä kahteen toiminnantäyteiseen päivään, joiden kautta vieraillaan myös menneisyydessä ja kerrotaan, miten tähän on päädytty. Se oli muodoltaan täysin erilainen kuin perinteinen elämäkerta. Näin siinä vahvan elokuvan ainekset.
Mäkelä ei halunnut kuvata elokuvassa jääkiekon pelaamista, koska piti sitä tarinan kannalta epäolennaisena. Ohjaaja ei myöskään nauti pelikohtausten lavastamisesta.
– Tässä tarinassa on kyse jostain aivan muusta kuin lätkän pelaamisesta. Sitä voi itse kukin katsoa telkkarista mielin määrin. Lätkäkohtausten kuvaaminen on sitä paitsi kallista ja aikaavievää. Rahat voi käyttää johonkin paljon järkevämpään.
Mäkelä ei myöskään viettänyt aikaa Jantusen kanssa, mutta kannusti päänäyttelijä Severi Saarista tekemään niin.
– Näyttelijän kannattaa tuntea kohteensa. Minulle Severi oli puolestaan Jarna, ja työstin Jantusen hahmoa juuri hänen kauttaan. Näin toimin aina, kun teen fiktiivistä elokuvaa joko elävästä tai edesmenneestä ihmisestä. Käsittelen hahmoa aina näyttelijän välityksellä.
Laitapuolen hyökkääjä tuo pakostakin mieleen Mäkelän vuoden 2006 hittielokuvan Matti, joka kertoo mäkihyppylegenda Matti Nykäsen viinanhuuruisesta elämästä.
– Molempien päihteidenkäyttö alkoi jo uran aikana. Ihmisiä kiehtoo, kuinka joku pystyy sekoilemaan ja pysymään silti lajinsa huipulla. Jonkin aikaa se onkin mahdollista. Mäkihypyssä ehkä hieman pitempään, kun itse suoritus on lyhyempi. Lätkässä vedetään sen sijaan joka kerta kolme erää täysillä luistimet jalassa. Pitää olla todella kovassa kunnossa, että jaksaa sen jälkeen juhlia Jantusen tavoin.
Mäkelä muistuttaa, että sekoilevia urheilijoita löytyy muualtakin kuin Suomesta.
– Nämä ovat universaaleja tarinoita, joita löytyy kaikkialta. Mietipä vaikka Norjan Petter Northugia. Suomalaiset eivät ole lopulta yhtään erilaisempia, meillä saattaa olla vain eri aineet käytössä, Mäkelä toteaa.
Aleksi Mäkelän menestynein elokuva, 615 000 katsojaa teattereihin houkutellut Pahat pojat valmistui 20 vuotta sitten. Elokuva muistetaan ennen kaikkea Vesa-Matti Loirin hurjasta tulkinnasta neljän nuorisorikollisveljeksen skitsofreniaa sairastavana isänä.
Mäkelä kertoo käyneensä katsomassa suurta taiteilijaa viikko ennen hänen kuolemaansa.
– Jo silloin oli selvää, että lähtö on lähellä, mutta kun se tapahtui, niin kyllähän se koville otti. Me oltiin hyviä kavereita loppuun saakka, ja Veskusta jäi paljon hienoja muistoja.
Mäkelän mukaan Loirin kanssa työskentely oli yllättävän helppoa. Hän myös myöntää, että sairaan rikollisisän rooli pääsi yllättämään monet näyttelijän fanit.
– Olihan se monelle järkytys, vaikka Vesku oli aiemminkin tehnyt pahisrooleja. Veskun ohjaaminen oli hienoa ja helppoa. Hän ja pojat puhuivat etukäteen paljon, millainen heidän suhteensa voisi olla. Emme lukeneet lainkaan käsikirjoitusta, vaan pohdimme yhdessä, mitä kaikkea heidän välillään voisi tapahtua ja mihin tarinaa voisi viedä. Sen jälkeen Vesku sai tehdä aivan mitä halusi, enkä juuri puuttunut hänen näyttelemiseensä. Joskus tosin suoritus saattoi lipsahtaa liikaa ”Veskuksi”, jolloin pyysin häntä astumaan takaisin, Aleksi muistelee hymyillen.