Kommentti: Vanhemmat, teemmekö lapsistamme addikteja?
Nykykultturissa ei ole enää yhteisöjä, vaan lapsenpiikana toimii tätä nykyä ruutu.
Olin tyttäreni kanssa leikkipuistossa, kun sinne pyyhälsi isä lastensa kanssa.
Pienin, taaperoikäinen vaikutti turhautuneelta, joten isä tempaisi hänen kouraansa puhelimen ajan kuluksi. Napero oli niin taitava, että osasi avata jopa puhelimen näppäinlukituksen.
Video: Anniina Valtosen vinkit pikkulapsiarkeen.
Tämä ei ole ainoa kerta, kun olen tällaista nähnyt. On tuiki tavallista tänä päivänä, että pieni lapsi istuu rattaissa puhelin kourassaan samalla, kun vanhempi tekee vaikkapa kauppaostoksia.
Meteorologi Anniina Valtonen ei käytä puhelinta hyväksi lasten kasvatuksessa, vaan antaa lapsensa tutkia äänekkäästi maailmaa hiljentämisen sijaan. Anniina totesi vastikään Katsolle, että kaupan hyllyjen välissä juoksenteleva taapero ja hänen perässään pysyttelevä tunnettu meteorologi ovat aiheuttaneet kanssaihmisissä pelkästään hilpeyttä ja positiivisia kommentteja.
Samassa Anniina totesi olevansa huolestunut ilmiöstä, jossa lapsi hiljennetään puhelimen avulla.
Huolissani olen minäkin ja niin on moni alan ammattilainenkin. Sanotaanhan jo yleisissä suosituksissakin, että alle kaksivuotiaalla ei tulisi olla ruutuaikaa laisinkaan.
"En ole messias"
Mielestäni vanhempien syyttelyn sijaan tulisi keskittyä ongelman juurisyyhyn, joka empiirisen tutkimukseni perusteella on tuen puute.
Nykykulttuurissamme entisajan yhteisöt ovat historiaa ja vanhemman pitää pärjätä nykyisin yksin. Monelle se ainoa lapsenvahti ja seuralainen on nimenomaan ruutu.
En ole itsekään messias ruudun suhteen. Joskus se ainoa rauhoittamiskeino kolmivuotiaalle käärmeen lailla kiemurtelevalle tyttärellemme on ruutu, kun tulee kyse esimerkiksi hiusten harjaamisesta.
Meidän vanhempien vastuulla on kuitenkin se, mitä sisältöä lapsillemme näytämme.
YouTubessa löytyy paljon sisältöä, josta voi olla myös haittaa lapselle. Sieltä löytyy esimerkiksi videoita, jotka on naamioitu lapsille tutuiksi hahmoiksi, kuten Pipsa Possua muistuttavaksi hahmoksi. Todellisuudessa sisältö on suorastaan sadistista.
Myös perinteiset lapsille sisältöä tuottavat kanavat voivat olla haitaksi lapsille.
Kyseenalainen mittari
Yksi kiistelty kanava on Cocomelon, jolla on tilaajia yli 200 miljoonaa. Ohjelma löytyy myös Netflixistä.
Siinä taaperoikäinen JJ tutkii maailmaa ja opettelee uusia asioita vanhempiensa kanssa.
Sosiaalisessa mediassa on käyty keskustelua siitä, kuinka ohjelma on aiheuttanut osalle pienistä lapsista jopa vieroitusoireita. Osan alan asiantuntijoiden mielestä ohjelma on liian nopeatempoinen ja ylistimuloiva lasten herkille aisteille.
Osa vanhemmista syyttää ohjelmaa jopa lasten viivästyneestä kehityksestä, ADHD-diagnoosin tai autismin myötävaikuttamisesta.
Osa asiantuntijoistakin yhtyy vanhempien mielipiteeseen ylistimuloivasta sisällöstä. Moni heistä kuitenkin muistuttaa, että pelkästään Cocomelon ei ole syypää, vaan kaikki lastenohjelmat tuottavat dopamiinia ja saattavat tätä myöten koukuttaa.
Eläköön, Pikku Kakkonen
The New York Timesin mukaan Cocomelonin tuottajilla on käytettävänään testityökalu, jolla he testaavat sarjan koukuttavuutta.
Työkalu mittaa, milloin lapsen huomio ei enää kiinnity ruutuun. Kun lapset katsovat poispäin ruudusta, tuottajat tietävät muokata niitä hetkiä jaksoista tehden niistä entistä kiinnostavampia.
Onneksemme meillä suomalaisilla on yksi kanava, johon luottaa. Yle Areena, jossa lapsille suunnattu sisältö on kaiketi turvallista meidän tulevaisuuden toivoillemme. Ja unohtamatta Pikku Kakkosta, joka on ilostuttanut meitä 70-luvulta lähtien.
Ja löytyyhän Youtubesta vielä sellaista, joka on hidastempoista ja rentouttavaa, kuten vaikkapa Kylli-tädin turinat ja muut arkistojen aarteet. Niillä me nykyvanhemmat voimme rauhoittaa omia hermostojamme kuormituksen keskellä, jotta jaksamme taas hetken seinille hyppiviä kakaroitamme.
