Hyytävä tositarina inspiroi kauhuklassikkoa
Urbaanista legendasta kasvoi yksi 1990-luvun parhaista kauhufilmeistä.
Brittiläinen Bernard Rose ohjasi vuonna 1992 yhden vuosikymmenen parhaista kauhuelokuvista. Candymanille tuotettiin myös kaksi huonoa jatko-osaa, joista ei kannata puhua enempää. Samaa mieltä oli moderni kauhumestari Jordan Peele (Get Out, Us), kun hän ryhtyi suunnittelemaan omaa versiotaan klassikosta.
Arkistovideo: Monika Lindemanin ja Darren McStayn kauhusuosikit
Nelosella sunnuntaina 31.5. esitettävä Candyman ei ole kuitenkaan uusintaversio Rosen elokuvasta, vaan sen suora jatko-osa.
Cabrini Greenin pahamaineinen betonikompleksi on jyrätty Chicagon köyhien mustien asuinalueella, mutta sen urbaani legenda yliluonnollisesta tappajasta on yhä elossa. Mikäli kutsut ”Candymania” viisi kertaa peilin edessä, ilmestyy tämä paikalle ja teurastaa sinut veriseen käsitynkäänsä upotetulla koukulla.
Tarina kiehtoo nuorta nousevaa taiteilijaa Anthonya (Yahya Abdul-Mateen II), jolla on inspiraatio hukassa. Candymanin legenda on samalla kertomus amerikkalaisesta rotuväkivallasta ja juuri siksi se puhuttelee Anthonya. Hän ryhtyy tutkimaan tarinaa, jonka avaamisella on kammottavia seurauksia.
Liki edeltäjänsä veroinen
Peelen tuottama ja käsikirjoittama ja lahjakkaan Nia DaCostan (28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli) ohjaama Candyman on liki edeltäjänsä veroinen suoritus: tyylikäs, tunnelmallinen ja aidosti pelottava kauhuelokuva.
Se kaappaa kolkkoon syleilyynsä heti alkutekstijaksolla, jossa Chicagon jylhää arkkitehtuuria kuvataan alhaalta ylöspäin. Kyseessä on suora viittaus Rosen klassikkoon, jonka alussa kaupunki nähdään ylhäältä alaspäin Philip Glassin hypnoottisen musiikin tahdissa.
Uusi Candyman myös laajentaa alkuperäisen elokuvan mytologiaa taitavalla ja odottamattomalla tavalla. Tai ei lopulta odottamattomalla, mikäli Peelen kauhuelokuvat ovat tuttuja. Osa niiden häiriinnyttävästä voimasta kumpuaa kyvystä katsoa nykyajan peilikuvaa ja kutsua sen demoneja. Vaikka sitten viisi kertaa.
Hyytävä tositapaus
Vaikka Candymanin tarinallinen pohja löytyykin Clive Barkerin vuonna 1985 julkaistusta novellista, perustuu se myös löyhästi kammottavaan tosielämän murhatapaukseen.
Vuoden 1987 huhtikuussa Chicagon eteläpuolen köyhissä vuokrataloissa asunut Ruthie Mae McCoy soitti hätänumeroon. Pelosta sekaisin oleva Ruthie kertoi jonkun olevan tulossa sisään hänen asuntoonsa kylpyhuoneen peilikaapin kautta.
Päivystäjä epäili Ruthien olevan hullu, eikä lähettänyt paikalle apua. Lopulta Ruthien naapurit tekivät ilmoituksen kuultuaan asunnosta väkivaltaisia ääniä.
Asunnon lukittu ovi murrettiin kuitenkin vasta kaksi päivää myöhemmin, koska poliisit eivät halunneet ottaa riskiä luvattomasta sisääntunkeutumisesta. McCoy löydettiin kuolleena kasvot alaspäin kylpyhuoneen lattialta.
Virallisen tutkinnan mukaan tekijät olivat murtovarkaita, jotka olivat tunkeutuneet asuntoon kylpyhuoneen seinän takana sijaitsevan huoltokäytävän kautta. Sataprosenttista varmuutta asiaan ei kuitenkaan saatu.
Alkuperäisessä elokuvassa Candymanin ensimmäisen uhrin kerrotaan olleen Cabrini Greenin asukas Ruthie Jean, jota pidettiin naapurien keskuudessa myös hulluna. Ja kuten Ruthie McCoy, Ruthie Jean yritti myös soittaa poliisille, mutta hän kuoli lopulta yksin ja ilman apua silmittömän väkivallan uhrina.
Candyman esitetään Nelosella sunnuntaina 31.5., lauantaina 13.6. ja perjantaina 26.6.
Artikkeli on julkaistu Katso.fissä alun perin 7.9.2025.