Elokuva-arvostelu: Dingo-elokuva Levoton tuhkimo selättää useimmat rock-historiikit
Dingo-elokuva saa ensi-iltansa joulupäivänä.
Dingo elokuvansa ansainnut. Pertti Neumannin johtama porilaisyhtye teki suomalaiseen kulttuurihistoriaan valtavan jäljen 1980-luvulla.
Levoton tuhkimo
Draama ****
Levoton tuhkimo keskittyy ennen kaikkea Neumanniin ja hänen henkilöhistoriaansa myös Dingo-aikojen ulkopuolella. Etenkin traumaattinen isäsuhde nousee keskiöön, ja tästä tematiikasta synnytetäänkin elokuvan koskettavimmat jaksot. Suomen sotienjälkeisten vuosien vaikeista sukupolvien ketjuista kerrotaan myös asioita, joita ei kaikkea tarvitse alleviivata, vaan ohjaaja Mari Rantasila jättää tulkinnalle tilaa.
Rantasilan ja hänen tiiminsä toisena hyvänä oivalluksena on käyttää pääosissa nuoria lupauksia. Tunnettuutta tärkeämpää on ollut osaaminen ja nälkäinen energia. Varsinkin Saku Taittonen hurmaa Neumannin roolissa ja on ottanut roolihahmostaan haltuun juuri hedelmällisimmät piirteet. Porin murrekin on omaksuttu luontevalla tavalla.
Rantasila osoittaa muutenkin näkemyksellisyyttä ohjaustyössään. Esimerkiksi kuvaformaattien vaihteleminen nousee muuksikin kuin kikkailuksi, ja välissä tulevat videokuvamaiset otokset luovat oivaa ajankuvaa. Muutamissa Dingon esiintymiskohtauksissa on poikkeuksellisen mukaansatempaavaa voimaa – tällaiset osuudet kun tapaavat jäädä monesti hengettömiksi elokuvissa.
Myös tarinan rajaus on tehty pätevästi, eikä elokuva yritä haukata menneistä vuosista liian suurta palaa. Aloituksessakaan ei sorruta liikaan selittelyyn, vaan liikkeelle lähdetään ripeästi ja mukaansatempaavasti.
Elokuvan voi katsoa nostalgiapläjäyksenä, mutta se ei jää pelkästään sellaiseksi. Se antaa muun muassa vaikuttavan muistutuksen siitä, että kipeistä asioista kannattaa puhua silloin, kun asianosaiset ovat vielä elävien kirjoissa.
O: Mari Rantasila. N: Saku Taittonen, Alvari Stenbäck, Mauno Terävä, Samuel Kujala. (Suomi 2024). 88 min.