Elokuva-arvio: Dokumentti Riikka Purrasta menee tunteisiin
Minä ja Riikka Purra on ohjaaja Liisa Akimofin yritys ymmärtää perussuomalaisia. Ensi-ilta elokuvateattereissa perjantaina 30.10.
Minä ja Riikka Purra
Dokumentti
****
Pitkän linjan tv-, elokuva- ja musiikkiammattilainen Liisa Akimof on tehnyt dokumentin Riikka Purrasta ja perussuomalaisista. Elokuvan julkituotuna tavoitteena on Akimofin halu oppia ymmärtämään kohteitaan. Kuten ohjaaja alkuminuuteilla sattuvasti muistuttaa: ymmärtäminen ei ole hyväksymistä.
Video: Riikka Purra kertoo parisuhteestaan
Ymmärrystä ei haeta ensisijaisesti politiikan asiakysymyksiä ruotimalla. Kylmällä faktatasolla elokuva ei paljastakaan juuri mitään, joka ei olisi ollut jo tiedossa ennestään.
Enemmänkin pureudutaan Purran ja muiden keskeisten perussuomalaisten persoonaan. Siinäkin siveltimen vetoja tehdään impressionistisesti ja esimerkiksi sattumaan luottaen.
Sattumia riittääkin, kun elokuvaa kuvattaessa vastaan tulee kohuja silmien venyttelystä Teemu Keskisarjan lausuntoihin. Rakenne elää. Akimof on sinnikäs kärpänen katossa ja antaa kuvien ja sanomisten kertoa.
Vaikka päivänpolttaville kohuille annetaan aikaa, Minä ja Riikka Purra ei ole myöskään mikään systemaattinen seurantadokumentti. Se on yhden naisen elokuvallinen seikkailu. Elokuva kysyy suoraan, mutta ei provosoi tai öykkäröi, vaikka siihenkin olisi ollut suuret mahdollisuudet.
Hyvin minimalistinen kuvauskalusto on mahdollistanut sen, että Akimof pääsee lähelle kohteitaan ja he ovat avoimesti omia itsejään, hyvässä ja pahassa. Elokuvan tekninen taso ja mahdolliset siihen liittyvät puutteet voivat häiritä joitain katsojia, mutta tietty tee-se-itse -estetiikka on lopulta kokonaisuuden vahvuus. Päästään ja päästetään lähelle.
Myös haastateltavat on valittu hienosti. On hyvinkin kriittinen vasemmistolainen ja tietynlainen ohjaajan hengenheimolainen Anna Kontula, on ihmisyyden ytimeen kurottelemaan pyrkivä perussuomalaisten taustavaikuttaja Matias Turkkila ja "Sivistysporvari, auta!" -kyltillä varustettu sanavalmis kadunmies. Kaikista näistä syntyy mielenkiintoinen ja taiteellinen näkemysten kudelma.
Katsojan tunteet liikkuvat tyrmistyksestä surun ja riemastuksen kautta puhtaaseen hämmennykseen. Viehättävää sekamelskaa sekoittaa onnistuneesti eklektinen taustamusiikki, joka sekin on pääosin Akimofin kynästä lähtöisin.
Ennen kaikkea kokonaisuus iskee tunnetasolla ja kasvattaa inhimillistä ymmärrystä (ei siis välttämättä hyväksymistä). Itse uskon, että vain toisiamme humaanilla tasolla kohdaten voimme päästä myös asiakysymyksissä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen.
O: Liisa Akimof. (Suomi 2026). 93 min. TK